Paavon Perunasivu

Uudet rypsilajikkeet tulevat

Ahvenniemi, P. Käytännön Maamies 1990(3):44-45.

Rypsi ja siitä saatavat tuotteet ovat viime aikoina nousseet arvoon arvaamattomaan. Aina siitä asti, kun 70‑luvun puolivälissä siirryttiin erukahapottomiin ns. 0-tyypin lajikkeisiin, on nimenomaan kasvinjalostus ollut uusien mahdollisuuksien avaajana rypsille. Seuraavassa tarkastellaan, niitä rypsin jalostuksessa on tällä hetkellä tapahtumassa.

0-tyypin lajikkeiden myötä rypsiöljyn rasvahappokoostumus muuttui olennaisesti (taulukko l). Erukahapon hävitessä tilalle tuli runsaasti öljyhappoa ja linolihappoa. Niinpä rypsiöljyssä on nyt kaikista kasviöljyistä eniten tyydyttymättömiä ja monityydyttymättömiä rasvahappoja, eli öljyhappoa, linolihappoa ja linoleenihappoa. juuri siinä on rypsiöljyn terveellisyyden salaisuus.

Glukosinolaatit pois

0-tyypin lajikkeita seuraava kehitysvaihe olivat 00-lajikkeet, joissa on matalan erukahappopitoisuuden lisäksi matala glukosinolaattipitoisuus. Glukosinolaatit ovat rikkipitoisia yhdisteitä, jotka sijaitsevat rypsinsiemenen rouheosassa. Rypsirouhehan on hyvä rehuraaka-aine, jossa on lähes 40 % aminohappokoostumukseltaan erinomaista valkuaista. Glukosinolaatit ovat haitallisia yksimahaisille, kuten sioille ja kanoille. Ne aiheuttavat häiriöitä eläimen kilpirauhasen toiminnassa ja sen myötä kasvuhäiriöitä ja painotappioita. Märehtijöiden pötsi pystyy eliminoimaan glukosinolaatit, minkä vuoksi niistä ei aiheudu lehmille mainittavaa haittaa.

00-tyypin lajikkeet pystyivät lopullisesti syrjäyttämään glukosinolaattilajike Emman vasta kun ne saatiin kehitettyä satoisuudeltaan ja viljelyvarmuudeltaan Emman veroisiksi. Läpimurto ta­pahtui Kovan myötä (kaavio). Vanhat 0-tyypin lajikkeet ovat nyt nopeasti haviämässä viljelys­tä. Myös 00-tyypin lajikkeiden glukosinolaattipitoisuus vaihte­lee jossakin määm mikä johtuu jalostuksen pohjana käytettyjen määritysinenetelmien eroista.

Siirtymävaiheen tilanteen hallitsemiseksi ollaan eri maissa säätämässä rajoja glukosinolaattipitoisuudelle. Koska glukosinolaattipitoisuus vaihtelee vuodesta toiseen ja vaihteluihin, vaikuttavia tekijöitä ei taysm tunneta, pitäisi rajat asettaa nimenomaan siemenerille eikä puristamoille toimitettavalle sadolle.

Kaiken kaikkiaan uusien rypsilalikkeiden luontainen glukosinolaattipitoisuus on niin matala, että niillä pystytään alittamaan tiukatkin rajat ja niiden käyttö erilaisiin rehuvalmisteisiin on täysin turvallista. Vanhojen 0-tyypin lajikkeiden mahdollisimman nopea häviäminen viljelystä olisi nyt hyvin toivottavaa siitä syystä, että glukosinolaattiominaisuuden sekoittuminen ja risteytyminen 00-tyyppeihin käytännön viljelyssä saataisiin mahdollisimman nopeasti pienenemään.

Keltasiemenisyys

Rouheen käyttökelpoisuuden edelleen parantamiseksi on kehitetty keltasiemenisiä, ohutkuorisia lajikkeita. Siemenen kuitupitoisuus on näin saatu putoamaan normaalista 11-13 prosentista alle 10 prosenttiin. Näitä lajikkeita on alettu kutsua hieman erheellisesti 000-lajikkeiksi. Muutaman prosenttiyksikön kuitupitoisuuden lasku ei kuitenkaan pudota sitä vielä lähellekään nollaa, mikä antaisi oikeutuksen uuden nollan käyttöönotolle.

Keltasiemeniset lajikkeet jäävät satoisuudeltaan jonkin verran normaaleja tummasiemenisä heikommiksi (taulukko 2). Öljysato on kuitenkin yleensa hyvän öljypitoisuuden ansiosta vähintään satoisimpien mustasiemenisten kaltainen. Varren lujuus on selvästi Kovaa heikompi, mutta Emmaa parempi. Aikaisuudeltaan ne asettuvat yleensa Kovan ja Emman väliin.

Ohutkuorisuudesta on seurannut joitakin ongelmia, jotka tuntuvat tällä hetkellä olevan keltasiemenisten yleistymisen esteenä. Ohuen kuoren johdosta keltasiemeniset ovat herkkiä itämisvaurioille, jolloin säädösten mukaisia siemenerien itävyyksiä on vaikea ylläpitää. Peittaus on joissakin tapauksissa edelleen heikentänyt itävyyttä. Myös keltasiemenisten prosessoinnissa on ilmennyt ongelmia. Risteytyminen tummasiemenisten kanssa käytönnon viljelyssä alentaa keltasiemenisyysastetta ja pienentää siten niistä saatavaa hyötyä. Nämä syyt yhdessä sen kanssa, että ruokinnallinen hyötykin saattaa olla marginaalista, on johtanut ainakin osittaiseen keltasiemenisten lajikkeiden hyllyttämiseen.

Palmitiinirypseistä marganiinia

00-tyypin rypsilajikkeista saatava öljy ei täysin sovellu marganiinin valmistusprosessiin. Öljy koostuu tätä tarkoitusta ajatellen liian yksipuolisesti 18-hiiliatomista rasvahapoista, joiden osuus rypsiöljyssä on yli 90 %. Tällaisen öljyn kovetuksessa muodostuu kidettä, joka ei ole edullista margariinin laadulle. Tämän niin sanotun ryyniintymisilmiön seurauksena margariinin levittyvyys heikkenee ja margariini tuntuu suussa hiekkaisen karkealta.

Nykyisessä margarinin valmistustavassa ongelma ratkaistaan lisäämällä kovetettavaan rypsiöljyyn palmuöljyä jossa on runsaasti 16-atomista palmitiinihappoa. Palmuöljy on luonnollisista syistä tuontiraaka-aine ja vähentää osaltaan kotimaisen rypsiöljyn käyttöä,

Svalöfin kasvinjalostuslaitoksella on onnistuttu kehittämään rypsilajikkeita, jotka poistanevat tämän ongelman, Niiden öljyssä on palmitiinihappoa ja palmitoleiinihappoa yhteensä lähes 15 prosenttia (taulukko l). Näin margariinin kovetuksessa hyödyllinen palmitiini on rakennettu valmiiksi rypsiöljyyn. Kun margariinin kovetettavan osan raaka-aineena voidaan käyttää tällaisesta palmitiinirypsistä saatavaa öljyä, pystytään koko margariini silloin valmistamaan puhtaasti kotimaisesta raaka-aineesta.

Pahnitiinilajikkeiden omaisuuksista on jo runsaasti tietoa. K-ryhmän koetilan kokeissa niitä on ollut vuodesta 1985 ja virallisissa kokeissa vuodesta 1987. Lajikkeet ovat osoittautuneet viljelyominaisuuksiltaan kelvollisiksi ja satoisuudeltaan aivan Kovan veroisiksi (taulukko 3).